Mukavaa sunnuntaita!
Tänään haluaisin puhua teidän kanssa kateudesta. Kateus on nimittäin asia, jota minun on hyvin vaikea ymmärtää. Olen siihen kuitenkin viime aikoina törmännyt liian usein, joten pakko hieman pohtia sen taustoja.
Olen saanut hyvin kateuden vastaisen kasvatuksen. Isäni on aina hokenut, että jos toisella on jotain mitä sinulla ei, se ei ole sinulta pois. Johtunee ehkä myös omasta luonteestani, että kateutta en pahemmin osaa tuntea, mutta sanoisin myös sen olevan osittain asennekysymys.
Luokittelen kateuden pariin eri luokkaan. Positiiviseen ja negatiiviseen. On eri asia, onko ajatusmaailma hitsi kun minulla ei ole vielä noin hienoa taloa vai tuo ei ole ansainnut noin hienoa taloa -tyylinen. Positiivinen kateus on usein hyvä, niin kateuden kohteelle kuin kateelliselle. Siitä kateellinen voi saada itselleen motivaatiota ja intoa, tyyliin minäkin haluan pystyä noin upeaan suoritukseen. Negatiivinen kateus taas on pahaa ja todellista myrkkyä etenkin itse kateelliselle. Minulla muljahtaa aina vatsassa, kun ajattelenkin ihmisiä, joiden ajatusmaailma on tuo ei ole ansainnut tuota -tyylinen. En kertakaikkiaan ymmärrä, miten muille ihmisille halutaan tapahtuvan pahoja asioita, eikä hyviä. Pahantahtoisuutta on mahdotonta ymmärtää!
Minusta on kuitenkin normaalia, jos kateutta tuntee silloin tällöin. Se on inhimillistä. Jatkuvaa kateutta en tosin tule ikinä ymmärtämään. Silloin on kateellisella vakavia ongelmia itsensä kanssa. Kateus on siitäkin vähän hassua, sillä harva tietää kaikki toisten ihmisten elämän ongelmat tai mitä toinen on saattanut joutua läpikäymään. En minä ainakaan uskalla olla kateellinen, jos olen nähnyt pelkän pinnan.
Mitä mieltä te olette aiheesta? Olisi todella kiva kuulla teidän ajatuksia!
